Suomen laki raskaudenkeskeyttämisestä on muuttunut huomattavasti, minkä myötä monia lakipykäliä on muokattu osittain tai kokonaan ja sanamuotoja on vaihdettu. On merkittävää, että 1, 7 ja 9 §:ssä ei enää puhuta naisesta vaan ”raskaana olevasta”. Laissa kuitenkin silti mainitaan nainen osissa, joita ei ole muokattu uuden aborttilain yhteydessä, minkä vuoksi lakiin on lisätty seuraava lakipykälä:
Mitä tässä laissa säädetään naisesta, sovelletaan raskaana olevaan henkilöön sukupuolen vahvistamisesta riippumatta.
Tämä uusi lakipykälä ja ilmaisu raskaana olevasta on osa transsukupuoliohjelmaa, jossa hämmennetään todellisuutta, että vain naiset voivat tulla raskaaksi.
Yksi laissa hyväksytyistä perusteluista abortille on rikoksesta seurannut raskaus (1 §, 20.12.2022/1097, 3 momentin 3 kohta). Nykyisessä laissa tätä perustetta voidaan käyttää 12. raskausviikkoon asti, kun taas uudessa laissa sitä voi käyttää 20. raskausviikkoon asti. Rikokset, joita mainitaan, ovat insesti (rikoslain (39/1889) 17 luvun 22 §), raiskaus ja törkeä raiskaus (20 luvun 1 ja 2 §), seksuaalinen hyväksikäyttö (10 luvun 5 §), sekä lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (20 luvun 12, 13 ja 16 §).
Sen lisäksi, että tätä perustetta voidaan uudessa laissa käyttää pidempään 20. raskausviikkoon asti, uudessa laissa on tehty toinen muutos. Laissa raskauden keskeyttämisestä on 3 §, joka kumottiin 1. tammikuuta 2023 alkaen lailla 8.7.2022/730. Tämä kumottu pykälä määrittelee, että joissain laissa määritellyissä raiskaustapauksissa nainen ei saa abortoida ”ellei rikoksesta ole nostettu syytettä tai sitä ole ilmoitettu syytteeseen pantavaksi taikka rikoksen tapahtumista asian johdosta toimitetun esitutkinnan perusteella ole pidettävä ilmeisenä”. Tapaukset, joita tämä koskee, ovat ensiksi lain arvostellut vähemmän vakavat tilanteet uhkauksien vähemmyyden tai muun seikan takia (20 luvun 1 §:n 3 momentti, 509/2014), toiseksi yhden osapuolen alaikäisyys ja heikko valinnankyky kypsymättömyytensä ja toisen osapuolen ikäeron vuoksi (5 §:n 1 momentin 2 kohta), ja kolmanneksi yhden osapuolen valta-aseman vallankäyttö (5 §:n 1 momentin 4 kohdassa). Ei ole selvää, miksi juuri nämä kolme tilannetta on eristetty muista raiskaustilanteista. Näissä tilanteissa näyttää olevan yhteistä tilanteen mahdollinen epäselkeys verrattuna muihin tilanteisiin, joissa on mukana esimerkiksi ilmeinen väkivallan käyttö. Aborttilain 3 § siten sääteli, että nämä raiskaukseen perustuvat abortit pitää todistaa syytteen tai esitutkinnan avulla. Lakipykälän kumoamisen kautta tätä vaatimusta ei enää ole.
Päätös raskauden keskeyttämisestä kuuluu naiselle ja päätösvalta tulee säilyttää hänellä. Raskauden keskeyttämistä ei saa kytkeä rikoslainsäädäntöön. […] Seksuaalirikoksissa muutoinkin teon luonteen ja psyykkisten seurausten takia tehdään rikosilmoituksia usein vasta kuukausien ja vuosienkin päästä, jolloin raskauden keskeyttämisen mahdollistava aika on jo kulunut umpeen ja ehkä lapsikin jo syntynyt tämän 3 §:n kiellon vuoksi.
Se, että lapsen saa abortoida raiskauksen seurauksena, vaikka rikosilmoitusta ei ole tehty, tarkoittaa sitä, että lapsi on saanut kuoleman tuomion rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, kun taas rikoksentekijä itse voi jatkaa elämää ilman rangaistusta. Vaikka nainen on tullut raskaaksi tilanteessa, joka on rikos ja jopa ihmisoikeusloukkaus häntä kohtaan, ei se vähennä syntymättömän lapsen arvoa, eikä siten oikeuta hänen tappoaan.
Suomen uudessa laissa raskaudenkeskeyttämisestä 1. syyskuuta 2023 muuttuu myös lain 4 §, jossa säädetään abortin edeltävästä ja sen jälkeisestä avusta ja neuvonnasta. Sekä nykyisessä, että uudessa laissa, aborttia pyytävälle naiselle on annettava ”selvitys raskauden keskeyttämisen merkityksestä ja vaikutuksista” ennen abortin suorittamista (4 §). Sen lisäksi nykyisessä ja uudessa laissa säädetään, että aborttia saaneelle naiselle on annettava ehkäisyneuvontaa (4 §).
Uutta 4 §:ssa on 1 momenttiin lisätty lausunto, että aborttia harkitsevalla tai pyytävällä naisella ja abortoitavan lapsen isällä on ”oikeus saada hänen tarvitsemansa psykososiaalinen tuki”. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteessa tätä muutosta avattiin:
”Laissa säädetään myös psykososiaalisen tuen antamisesta. Raskauden keskeytystä pyytävällä tai sitä harkitsevalla sekä toisella vanhemmalla on oikeus saada hänen tarvitsemansa psykososiaalinen tuki. Tuen tarve voi ilmetä ennakollisesti harkittaessa raskauden keskeytystä ja punnittaessa eri vaihtoehtoja sekä raskauden keskeytyksen jälkeen. ”
Jos psykososiaalinen tuki tosiaan sisältää abortin vaihtoehtojen punnitseminen, niin se tarjoaisi äidille hyvän mahdollisuuden muuttaa mieltään abortista kuullessaan muista vaihtoehdoista. Tämä sitten riippuu siitä, miten säädöstä toteutetaan ja tuen oikeutta tarjotaan.
Suomen laissa raskauden keskeyttämisestä mainitaan abortoitavan lapsen isä ainoastaan 7 §:ssa, jossa säädetään milloin isälle on varattava ”tilaisuus esittää käsityksensä asiassa”. Muita oikeuksia lapsen isällä ei ole aborttilain mukaan – ei nykyisessä laissa eikä uudessakaan. Uudessa aborttilaissa, joka tulee voimaan 1. syyskuuta 2023, on silti muutoksia tämän tilaisuuden rajoittamisessa.
Nykyisen aborttilain mukaan isälle on annettava tilaisuus esittää käsityksensä raskaudenkeskeytyksestä ennen sitä koskevaa päätöksentekoa ”jos siihen katsotaan olevan syytä” (7 §). Laki on avoin siinä mielin, että se ei säädä tiettyjä tilanteita, joissa tilaisuus joko annetaan tai ei, vaan se on tilannekohtainen. Uudessa aborttilaissa tätä mahdollisuutta ei anneta aborteissa, jotka tehdään ennen 12. raskausviikkoa, vaan ainoastaan sen jälkeisille aborteille ”jos siihen katsotaan olevan syytä” (7 § 20.12.2022/1097).
7 §:ää on muutettu tavalla, joka vielä laajemminkin varmistaa ainoastaan naisen oman tahdon abortin päätöksenteossa ennen 12. raskausviikkoa poistamalla isän mahdollisuuden esittää näkemyksensä, jos siihen nähdään tarvetta. Tämä on täsmälleen muutoksen pääsyy. Esimerkiksi Vasemmistoliiton kansanedustaja Mai Kivelä kirjoitti nettisivuunsa ennen lakiuudistusta, miksi tämän pykälän muuttaminen on tärkeää:
”Raskaana olevan itsemääräämisoikeuden kannalta on olennaista, että laista poistetaan myös säännös, jonka mukaan lapsen isälle varataan tilaisuus esittää käsityksensä asiasta. Keskeistä on henkilön oikeus omaan kehoonsa ja oikeus päättää siihen liittyvistä kysymyksistä.”
Vaikka loppujenlopuksi säännöstä ei poistettu kokonaan, sitä heikennettiin. Nykyinen laki ennestään antaa liian vähän oikeuksia lapsen isälle. Suomen aborttilaissa isän kanta ei ole ikinä ratkaiseva. Sari Hälisen essee miesten kokemuksista abortista viittaa erään miehen kokemukseen aborttilaista ja sen noudattamisesta. Mies kommentoi nimettömänä:
”Miehellä eli lapsen isällä ei ole mitään mahdollisuuksia pelastaa lastaan, jos nainen päätyy aborttiin. Tilanne on absurdi ja äärimmäisen ahdistava. Aborttilakia ei noudateta lain hengen eikä kirjaimen osalta. Abortin saa ilmoitusasiana. Parisuhde päättyi lopullisesti abortin hetkellä. Lapsen menehtymisestä jäi kuolemansuru, joka varjostaa elämää vielä yli kymmenen vuotta jälkeenpäin.”
Miehen kokemus kuvaa aborttilaikia, joka ei anna isälle mitään oikeuksia lapsensa pelastamiseen, ja tilannetta, jossa häntä ainoastaan tiedotetaan tulevasta abortista, eikä hänelle anneta todellista ääntä päätöksessä. Uudessa aborttilaissa isää ei tulla huomioimaan ollenkaan ennen 12. raskausviikkoa tapahtuvissa aborteissa ja samaa vanhaa mallia käytetään 12. raskausviikon jälkeisille aborteille.
Toinen suuri muutos Suomen laissa raskauden keskeyttämisestä ovat säätelyt lääkärin lausuntojen vaatimuksista. Lain tärkeimmät osat lääkäreiden roolista ovat 1 §, 5 §, 6 § ja kumottu 8 §, joiden muutokset tulevat voimaan 1. syyskuuta 2023. Uudessa laissa lääkäreiden lupapäätösten tarpeellisuutta on laajasti vähennetty.
Kenen lupaa tarvitaan ja milloin?
Nykyisessä laissa kaikkiin raskaudenkeskeytyksiin vaaditaan joko yhden tai kahden lääkärin tai Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lupa riippuen raskaudenkeskeytyksen syystä ja raskausviikosta. Tapaukset, jotka vaativat kahden lääkärin lupapäätöstä, ovat äidin terveyteen liittyvät syyt ilman säädettyä raskausviikkotakarajaa sekä 12. raskausviikkoon asti äidin ja hänen perheensä olosuhteet, raiskaus ja vanhempien rajoittunut lapsenhoitokyky (6 §). Vain suorittavan lääkärin päätös vaaditaan aborteissa 12. raskausviikkoon asti äidin ollessa alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai jos hän on jo synnyttänyt neljä muuta lasta (6 §). Alle 17 vuoden ikä on poikkeus, sillä 12. raskausviikon jälkeen aborttiin saadaan lupa vielä 20. raskausviikkoon saakka Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen kautta (6 §). Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lupa on myös välttämätön ennen 12. raskausviikkoa, kun abortin perusteet ovat syntymättömään lapseen liittyvät syyt eli ”kun on syytä otaksua, että lapsi olisi vajaamielinen tai että lapsella olisi tai lapselle kehittyisi vaikea sairaus tai ruumiinvika” (1 §, kohta 5), tai ennen 24. raskausviikkoa, kun sikiöllä on tutkimuksella ”todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika” (5 a § 27.11.1992/1085, 6 §).
Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen työ on 2009 lähtien perustetun Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston eli Valviran osa-aluetta.
Uusi aborttilaki on suoraviivaisempi raskaudenkeskeytysten lupien kannalta, sillä 12. raskausviikkoon asti nainen ei tarvitse mitään erityistä lupaa miltään taholta (1 § 20.12.2022/1097). Äidin terveyden vuoksi tehdyt abortit tarvitsevat kahden lääkärin luvan 12. raskausviikon jälkeen ilman mainittua takarajaa (5 § 20.12.2022/1097). Kaikissa muissa tilanteissa Valviran luvalla saa toteuttaa abortin 20. raskausviikkoon asti ja sikiön todetun sairauden tai ruumiinvian kohdalla 24. raskausviikon loppuun saakka (5 § 20.12.2022/1097 ja 5 a § 20.12.2022/1097).
Nykyisen ja uuden aborttilain suurin ero on abortin saannin helpottuminen, sillä 12. raskausviikkoon asti siitä saa päättää ilman, että naista edellytetään perustelemaan päätöstään lääkärille tai Valviralle. Naistentautien ja synnytysten professori Oskari Heikinheimo arvioi uuden lain nopeuttavan raskauden keskeytyksen saantia noin viikolla. Seurauksena on todennäköisesti yhä vastuuttomampia ja harkitsemattomampia syntymättömien lasten tappoja, sillä abortti saadaan jatkossa yhä nopeammin ja esteettömmämmin.
8 § kumoaminen
Lääkäreiden lupapäätöksiä tarkentavissa säädöksissä on myös huomioitavaa. Kun kahden lääkärin lupapäätöstä edellytetään, toisen on yhä oltava lausunnonantajalääkäri ja toisen suorittajalääkäri (6 § 20.12.2022/1097). On myös pysynyt ennallaan, että lääkärin kielteisen päätöksen voi kiertää pyytämällä lupaa Valviralta. Huomattava muutos on 8 §:n kumoaminen, jossa kartoitetaan, ketkä lääkärit voivat toimia lausunnonantaja- ja ketkä suorittajalääkäreinä ja missä abortti voidaan suorittaa (8 § 8.7.2022/586).
Sosiaali- ja terveysministeriön muistiossa esitetään kumoamisen perusteet. Lausunnonantajalääkäriä koskevaa säätelyä kumottiin, ”koska muussakaan terveydenhuollon sääntelyssä ei edellytetä erillistä viranomaislupaa tietyn yksittäisen terveydenhuollon tehtävän hoitamiseen, eikä säännös siten ole enää ajantasainen”. Suorittajalääkäriä ja abortin suorittamispaikkaa säätelevä momentti taas kumottiin, ”sillä sääntely ei enää vastaa nykyisiä hoitokäytäntöjä”. Heidän mukaan tämän toteamuksen perusteena on, että 97 prosenttia aborteista ”tehdään lääkkeellisesti eikä keskeytys pääsääntöisesti edellytä sairaalahoitoa”. HUSin nettisivuilla mainitaan, että nykyään kaikki raskaudenkeskeytykset tehdään sairaalassa, mutta lakiuudistuksen myötä lääkkeelliset abortit voidaan tulevaisuudessa ”tehdä myös muissa terveydenhuollon yksiköissä”. Kaikenkakkiaan aborttia pyritään käsittelemään tavanomaisena menetelmänä vertaamalla sitä muihin ”terveydenhuollon tehtäviin” ja alentamalla kynnystä sen saamiselle tuomalla sitä nyt myös muihin terveydenhuollon yksiköihin.
Se, mitä 8 §:n kumoaminen tulee käytännössä tarkoittamaan ei ole selvää. Artikla 3 -ihmisoikeusjärjestö arvioi lakipykälän kumoamisen seuraukset todella vakaviksi, sillä ilman sitä ”aborttilaissa ei olisi enää mitään sääntelyä abortin suorittavan yksikön suhteen”, eikä rajoitusta, että ”varhaisen abortin suorittajan on oltava lääkäri”. He korostavat, että tämä mahdollistaisi epäeettisiä toimintoja, joita voitaisiin käyttää abortin painostamiseen tai jopa pakottamiseen esimerkiksi naisen kumppanin toimesta tai ihmiskaupan hyväksikäytön yhteydessä. Joten 8 §:n kumoaminen on mahdollisesti luonut aborttilakiin aukon, jonka kautta on poistettu menetelmä puuttua naisten hyväksikäyttöön tai aborttiin pakottamiseen.
Huomattavin muutos Suomen uudessa laissa raskauden keskeyttämisestä ovat abortin saannin edellytysten suuri helpottaminen suhteessa raskausviikkoon. Nämä muutokset tulevat voimaan 1. syyskuuta 2023 eduskunnan päätöksen mukaisen lain 1097/2022 perusteella. Aikarajan asettamisessa merkityksellisimmät kohdat ovat 1§, 5§ ja 5 a §.
Laissa tärkeimmät määräajat ovat 12., 20. ja 24. raskausviikot. Nykyisessä laissa abortti on sallittu 12. raskausviikon loppuun saakka, kun perusteena ovat erilaiset terveyteen liittyvät syyt, naisen tai perheen olosuhteet, raiskaus, äidin alle 17 vuoden ikä, äidin yli 40 vuoden ikä, neljän muun lapsen synnyttäminen, syntymättömän lapsen mielen- tai ruuminvika tai sairaus, ja vanhempien rajoittunut kyky lapsen hoitamiseen (1§). Uudessa laissa näitä perusteluita ei tarvita:
”Raskaus voidaan raskaana olevan pyynnöstä keskeyttää kahdennentoista raskausviikon loppuun saakka.”
Nykyisessä laissa, 12. raskausviikon jälkeen abortti on sallittua ainoastaan äidin hengen tai terveyden takia ilman mainittua takarajaa, äidin ollessa alle 17-vuotias luvalla 20. raskausviikkoon saakka ja todetun sikiön sairauden tai ruumiinvian takia 24. raskausviikkoon saakka (5§ ja 5 a §). Uudessa laissa näiden kolmen tapauksen rajoitteet pysyvät ennallaan, mutta nyt myös yksilö- ja perheolosuhteiden, raiskauksen, äidin yli 40 vuoden iän, neljän muun lapsen synnyttämisen, ja vanhempien rajoittuneen lapsenhoitokyvyn perusteella voi abortoida 20. raskausviikkoon asti Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valviran) luvalla (1§, 5§ ja 5 a §. 20.12.2022/1097). Valviran hakemuksessa on kuitenkin ”tuotava esiin ja perusteltava, miksi raskaus on havaittu myöhään tai miksi raskauden keskeytys on viivästynyt” (1 §, 20.12.2022/1097).
Eli 1. syyskuuta 2023 jälkeen Suomessa tulee olemaan voimassa avoimempi aborttilaki, jossa 12. raskausviikkoon saakka sikiön voi tappaa pelkästään äidin tahdolla ilman perusteluita. Perusteet, joita käytettiin abortin saantiin 12. raskausviikkoon asti nykyisessä laissa, toimivat myös 20. raskausviikkoon asti jatkossa. Nämä perustelut, jotka ovat joka tapauksessa laajoja ja eivät kunnioita sikiön oikeutta elämään, ovat siis käytössä pidempään. Lain seurauksena tulevina vuosina todennäköisesti suoritetaan enemmän abortteja, varsinkin 12. raskausviikon jälkeen. Se on odotettavaa, sillä aborttilaissa ei oteta sikiön hyvinvointia huomioon, vaan yhä enemmän ainoastaan naisen tahto.
Suomen laki raskauden keskeyttämisestä on ollut tutkistelun alla viime vuosina OmaTahto2020 -kansalaisaloitteen johdosta. Seurauksena lakipykäliä kumottiin, lisättiin ja muutettin vapaamman abortin suuntaan. Muutokset voidaan jakaa aiheittain seuraaviin osa-alueisiin:
Tulevissa blogijulkaisuissa käsitellään, mitä laissa oikeastaan muuttui, miten näitä muutoksia on ymmärretty ja perusteltu, sekä mitä seurauksia niistä voisi olla naisille, syntymättömille lapsille ja koko yhteiskunnalle.
Justifying the abortion of unborn children through dehumanising and deceitful labelling.
Moral disengagement in the pro-choice movement
At the moment of conception, the unborn human is a unique, individual human being distinct from the mother and father, with his or her own DNA. Therefore, in question is a separate human, who is neither the father nor the mother. Consequently, the termination of a pregnancy is the ending of the life of this person, which would thus be characterised as killing. Indeed, in society, some killing is condoned, such as in the case of capital punishment or in the context of war. However, in the case of an unborn child, the child is innocent of wrongdoing, vulnerable and has not chosen their presence in an unwanted womb. Therefore, consistently applying the moral standards on killing, the abortion of an unborn child is deeply immoral and unjust. The immorality and injustice of abortion are clearly and vocally defined and prescribed by the Holy Catholic Church. In the face of such immorality, how does the pro-choice (or pro-abortion) movement foster nurturing support for abortion with moral realities of right and wrong?
Moral disengagement is a theory that explains the justification of immoral behaviour by an individual through a process, where the mind ‘disengages’ ethical standards for a specific issue (Bandura, 1999). This could also be the case in the logic of morality, where harmful conduct may be viewed as moral in some cases but immoral in others. In the pro-choice movement, this would be exemplified in the inconsistent standards against killing, which are not applied to the evaluation of abortion. The disapproving view of oneself as acting inconsistently with moral standards (called self-sanctions) can be selectively engaged and disengaged (Bandura, 2001). In ordinary circumstances, this self-sanctioning functions in dissuading the individual from engaging in harmful conduct (Bandura, 2001). However, this disengagement of self-sanctioning would be necessary for a logical individual in order to justify the acceptance of abortion, in order not to view oneself in a negative light for applying morality incoherently.
How can moral disengagement take place let alone at the individual level, but also at a societal level? To answer this, we will consider a number of psychological mechanisms employed in the pro-choice abortion discourse, namely, moral justification, advantageous comparison, misrepresenting the harm, euphemistic language, dehumanisation, and social categorisation.
Moral justification
The moral justification of abortion by the pro-choice movement is a significant aspect of making the practice societally acceptable. Moral justification relates to the reconstruction of an act from immoral to acceptable (Bandura, 1999). Obviously, morality cannot be redefined, thus, abortion cannot be redefined as moral, however, moral justification attempts to distort the perception of the act as not just moral, but a commendable social cause.
Moral reasoning could take the form of deontological or consequentialist arguments; a deontological argument refers to rights and justice, while a consequentialist argument relies on welfare (Kreps & Monin, 2014). A deontological argument for abortion focuses on justifying the act of abortion itself with moralistic claims and may state that abortion is a women’s human right (Kreps & Monin, 2014). This argument redirects the focus on morals from the unborn child’s moral right to live to a women’s rights issue, thus, justifying the act of abortion.
Vetlesen (2019) theorises a concept of a ‘narrative of entitlement’, which helps understand how engagement in a harmful act may be framed as a right and duty, thus can often be framed in the language of human rights, or more specifically women’s rights. Therefore, when abortion is referred to as a right, it is stated that a woman, and women as a group, have the right, and the entitlement, to seek an abortion.
On the other hand, a consequentialist argument for abortion focuses on the outcomes, rather than the act itself (Kreps & Monin, 2014). This includes the statement that women will have abortions anyway, thus, abortion must stay legal so that it remains safe. This argument, although related to morals, has a pragmatic frame, since it draws on cost-benefit considerations (Kreps & Monin, 2014). It does not evaluate whether abortion in itself is right or wrong, rather that it is morally acceptable because it is more beneficial for women to keep it legal. Another consequentialist argument would justify abortion through the perceived benefits of acquiring it, such as being able to focus on her career, or better take care of her other children. Basically, the ends justify the means.
Advantageous comparison
A tool for moral disengagement is identified as ‘advantageous comparison’, which usually takes the form of comparing an immoral act with an extremely immoral act, thus, making it seem not that bad (Bandura, 2001). This is often done in the abortion debate to present abortion as a lesser of two evils. For instance, the case of conception through rape is brought out consistently, although a minority of the cases of abortion, in reality, relate to rape, which offers abortion then as a more compassionate option.
Another case of advantageous comparison does not compare abortion to a worse action but attempts to create positive associations with abortion by presenting abortion as righteous through affiliation to causes for the emancipation of women. It is illustrated as a question of freedom, feminism, and human rights, which all hold positive connotations in society. Therefore, a comparison of desirable and admirable terms and standards equates the issue of abortion to other social justice issues.
Misrepresenting the harm
Misrepresentation of harm in the pro-choice debate takes the form of minimising or completely disregarding the consequences of abortion. In reality, abortion causes mental and physical harm to the woman, and therefore, the disregard for these negative consequences of abortion enables society to avoid facing the harms abortion causes to the women. This disregard for the negative consequences may fuel the continuing support for abortion as a desirable option for women, despite the discrepancy with reality. On the other hand, the possible harm of pregnancy and motherhood are widely discussed and utilised in the abortion debate to highlight abortion as a better option. It is significant to note that these harms of pregnancy and motherhood are often based on selfish assumptions, where a women’s convenience trumps the child’s right to life.
Euphemistic language
Euphemistic labelling refers to the process of presenting a harmful action as an acceptable one through the use of language by hiding the true nature of the action by using sanitised language (Bandura, 1999). For instance, the phrase “my body, my choice” focuses on the mother and refers to a concept very few people would oppose, namely an individual’s free choice, especially over her own body. However, the reference to ‘choice’ is concealing the real meaning behind the word; namely that ‘choice’ means the option to kill an unborn child. This is euphemistic because it avoids any possible negative connotations of abortion, replacing it with the concept of ‘choice’, which explains the use of the term ‘pro-choice’ rather than ‘pro-abortion’ in the labelling of the movement.
The pro-choice movement is full of euphemisms for abortion, such as “termination of pregnancy” and “reproductive healthcare”. As with the reference to ‘choice’ these terms aim to hide the true nature of the act in question, to hide the fact that it is the killing of an unborn child. This tendency is best illustrated in the objection against pro-life alternative terms for ‘abortion’ (which is an undescriptive term), such as “the killing of an unborn child”, as used in this text. Euphemistic labelling, thus, detaches the truth of the procedure from the idea of killing.
Dehumanisation
The use of euphemistic language relates to another tool for moral disengagement, namely dehumanisation, which has the effect of disengaging self-condemnation for any immoral action (Bandura, 1999). Dehumanisation aims to justify an immoral action by presenting the victim of the act as less than human. Haslam (2006) defines dehumanisation as denying someone their humanness, which takes two forms, first, by denying human characteristics, and second, by denying human nature. Human characteristics refer to attributes that distinguish humans from other species, while human nature refers to the core, fundamental characteristics of humanness (Haslam, 2006). Brennan (1996) describes this as a “semantic warfare against the vulnerable” (p. 111), which includes the dehumanisation of unborn children through various strategies. First, unborn children are presented as ‘deficient humans’ by describing them as merely ‘potential life’ (Brennan, 1996).
Second, beyond being a deficient humans, unborn children are described with language that presents them as ‘subhuman/nonhuman’ (Brennan, 1996). Examples of this include the reference to a ‘clump of cells’. The name ‘clump of cells’ may be correct to some degree, but it overlooks that the unborn child is not only a clump of cells and that these cells make up a separate human being. A ‘clump of cells’ is not necessarily a human being, but rather an animal; this being the third form of dehumanisation, namely in a ‘lower animal classification’. The lowering of an unborn child to the level of an animal is witnessed in their comparison to animals. There have been attempts in the pro-choice movements to humiliate pro-life stances by presenting an image of an animal embryo and contrasting the little visual differences to an early-stage human embryo. This comparison is degrading by dismissing the unborn child’s human nature and simplifying its implications beyond appearance.
The labelling aimed at depicting the unborn child as a ‘nonperson’ is the fourth form of dehumanisation, which denies the child’s personhood (Brennan, 1996). A term that may depict this is ‘the pregnancy’ to refer to the unborn human. This term is misleading because pregnancy refers to a time period when the child is growing in the womb and is not a reference to a person. Personhood is particularly significant in a legal context since the denial of personhood also denies the unborn child’s rights protected under the law.
Additionally, unborn children are also presented as ‘parasitic creatures’ and ‘infectious diseases, such as by referring to them as ‘tumours’ or ‘parasites’, which are both simply medically incorrect (Brennan, 1996). Some go as far as referring to an unborn child as a ‘waste product’, with terms such as ‘product of conception’, which gives the impression of an undesired consequence and merely a ‘product’. The reference to a product is dehumanising by ignoring that the product of conception is indeed a person.
From a human psychology perspective, the dehumanisation of a victim, in this case, the unborn child, is significant and necessary, since the perception of the victim as sharing in our common humanity may create a sense of empathy between the individual and the victim (Bandura, 1999). Therefore, this may explain how women and healthcare workers engaged in abortion may disengage from the act through the disregard for the unborn child of his or her humanity.
The dehumanisation of a specific group relates to the concept of infra-humanisation, which is defined as “perceiving an out-group as lacking uniquely human attributes relative to an in-group” (Haslam & Loughnan, 2014, p. 40). Distinctly human characteristics are used to describe in-group members, in this case, women, while out-group members are described as less human, in this case, unborn children (Leyens, Rodriguez-Torres, Rodriguez-Perez, Gaunt, Paladino, Vaes & Demoulin, 2001). The asymmetry in the human characteristics between the woman seeking an abortion and the unborn child can be illustrated by the attribution of pain and suffering to the woman but ignored in the case of the unborn child. Attribution of pain to individuals humanises and provides empathy to their suffering.
Haslam, Bain, Douge, Lee, and Bastian (2005) find that the dehumanisation of outgroup members does not necessarily relate to the denying of human characteristics, but rather to human nature. For example, the fact that there is no discussion about the secondary human emotions of unborn children impacts the lack of attribution of human nature to the ‘outgroup’ of unborn children (Haslam, Bain, Douge, Lee, & Bastian, 2005). Therefore, the denial of human nature has the effect of denying emotionality and agency from objects of dehumanisation (Haslam, Bain, Douge, Lee, & Bastian, 2005).
Mikołajczak, and Bilewicz (2015) specifically apply dehumanisation and infra-humanisation literature to the pro-life and pro-choice abortion questions. The authors find that the specific words used in the abortion discussion indirectly affect the support for abortion through legal and medical reasons (Mikołajczak & Bilewicz, 2015). The studies found that the particular use of the term ‘child’ rather than ‘foetus’ affects the perception of humanity (Mikołajczak & Bilewicz, 2015). Reference to the foetus gave an impression of a lack in human nature, which in turn affects the attitude towards abortion (Mikołajczak & Bilewicz, 2015). This form of dehumanisation, which Mikołajczak and Bilewicz (2015) recognise as mechanistic dehumanisation in the case of abortion, triggers emotional distancing from the unborn child and suggests indifference towards their situation (Haslam, Bain, Douge, Lee, & Bastian, 2005).
Social categorisation
A significant aspect to take into consideration in the abortion debate is group identification. There is a ‘social categorisation’, as Tajfel (1982) puts it (although not about abortion), of the pro-abortion side as a default stance for women. This implies that anyone that is against abortion must be a man, thus, gendering the issue. In the discussion of abortion, it is obvious that the case of gender is significant since abortion is related to women’s bodies. However, the gender division at the ideological level is not clear cut in the abortion debate. This dichotomy creates frictional inter-group relations, by framing abortion as a women’s issue, thus, thus men should not have a say in it. This harms the discussion on abortion by silencing men, who hold a significant role in pregnancy, namely being the fathers of the unborn children.
References
Bandura, A. (2002). Selective Moral Disengagement in the Exercise of Moral Agency. Journal of Moral Education, 31(2), 101–119. https://doi.org/10.1080/0305724022014322
Bandura, A. (1999). Moral disengagement in the perpetration of inhumanities. Personality and Social Psychology Review, 3(3), 193–209. https://doi.org/10.1207/s15327957pspr0303_3
Haslam, N., Bain, P., Douge, L., Lee, M., & Bastian, B. (2005). More Human Than You: Attributing Humanness to Self and Others. Journal of Personality and Social Psychology, 89(6), 937–950. https://doi.org/10.1037/0022-3514.89.6.937
Kreps, T., & Monin, B. (2014). Core Values Versus Common Sense: Consequentialist Views Appear Less Rooted in Morality. Personality & Social Psychology Bulletin, 40(11), 1529–1542. https://doi.org/10.1177/0146167214551154
Leyens, J-P., Rodriguez-Torres, R., Rodriguez-Perez, A., Gaunt, R., Paladino, M., Vaes, J., & Demoulin, S. (2001). Psychological essentialism and the differential attribution of uniquely human emotions to ingroups and outgroups. European Journal of Social Psychology. 81:395–411
Mikołajczak, M., & Bilewicz, M. (2015). Foetus or child? Abortion discourse and attributions of humanness. British Journal of Social Psychology, 54(3), 500–518. https://doi.org/10.1111/bjso.12096
Marraskuun toisena sunnuntaina Suomessa vietetään isänpäivää. Kuitenkin nykypäivänä monissa tilanteissa isän roolia perhe-elämässä ei arvosteta yhtä paljon kuin pitäisi. Yksi paikka, jossa tämän ilmiön voi huomata, on televisiossa. Jos katsomme, miten isiä kuvataan TV-sarjoissa ja elokuvissa voimme nähdä, että yleensä isät ovat joko etääntyneitä tai loistavat poissaolollaan. Jos he ovat läsnä, he yleensä ovat huonoja roolimalleja. Tietysti ”paha isä” on helppo keino luoda jännitettä tarinaan, mutta tämän ilmiön laajuus kertoo jotakin meidän yhteiskunnan kaipuusta hyviin isiin.
Mutta miksi hyvät isät ovat niin tärkeitä ja miksi meidän täytyy kunnioittaa isiämme, vaikka he eivät ole täydellisiä?
Luonollinen kaipuu
Jokainen lapsi tarvitsee isäänsä, ja isän menettäminen on aina rankkaa lapselle. Jos lapsi menettää isänsä hän etsii jonkun muun isähahmon, ainakin alitajuisesti. Eli meillä kaikilla on luonnollinen kaipaus isiin. Kun lapsi, tai erityisesti poika, kasvaa hän näkee isässään muotokuvan, siitä minkälainen hänen pitäisi olla isona. Tyttöjenkin pitäisi nähdä isänsä kohtelusta miten miesten on kohdeltava heitä. Vähän yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että äiti on tärkeä lapselle, koska hänestä tulee rakkaus ja turva ja isä on tärkeä lapselle, koska hänestä tulee hengellinen kasvu ja kypsyys.
Isä on siksi korvamaton. Edes täydellinen äiti ei voi korvata isää. Tämä ei riipu jostakin kyvyttömyydestä äideissä, vaan siitä, että äideillä ja isillä on luonnostaan erilaiset suhteet lapsiinsa. Isä ei ole ”miesäiti” ja äiti ei ole ”naisisä.”
Tämä on vaikea nielaista meidän yhteiskunnalle, koska me emme pidä sukupuolirooleista. Kuitenkaan tässä ei ole kyse pelkästään rooleista, vaan ihmisen sisimmästä luonnosta ja ihmissuhteiden perustavanlaatuisista laeista. Oikeastaan tämän pitäisi olla vapauttavaa, koska tämä tarkoittaa, että yhden vanhemman ei pitäisi, tai tarkemmin ei edes voi, tehdä kahden vanhemman työtä. Tämä yleensä tapahtuu, kun yksi vanhemmista on poissa tai etääntynyt. Kuitenkaan hyvän vanhemman ei pitäisi kasvattaa lasta yksin. Meidän yhteiskunnassa on autettava niitä vanhempia, usein äitejä, jotka kasvattavat lapsensa yksin. Jos on mahdollista, meidän on saatava isät takaisin kotiin ja kasvatukseen. Jos tämä ei ole mahdollista (esim. jos isä on kuollut) meidän velvollisuutemme on varmistaa, että lapsilla on ainakin hyvä isähahmo elämässään. Tämä voi olla setä tai joku mentori. Isien poissaolo ei ole vain yksittäisten ihmisten ongelma, vaan myös koko yhteiskunnan. Näemme niin usein, että nuoriso, joilla ei ole isähahmoja kääntyy rikollisuuteen ja onnettomuuteen. Isyys on siksi tärkeää meille kaikille, iästä riippumatta.
Kolme syytä kunnioittaa isäsi
Isänpäivä on kuitenkin isien kunnioittamisen päivä. Mutta miksi meidän täytyy kunnioittaa isiämme? Haluaisin mainita kolme syytä. Suurin syy on, että ilman isää ja äitiä emme olisi olemassa. Ei ole monia lahjoja, jotka olisivat olemassaoloa parempaa. Olemassaolo on kaiken perusta. Siksi isäsi on epäsuoraisesti antanut kaiken, joka on hyvää elämässäsi. Ilman olemassaoloa sinulla ei olisi mitään. Sinulla ei olisi hyviä muistojasi eikä kaikkia hyviä esineitä, jotka sinulla on. Ilman sinua et voisi tehdä tai omistaa mitään. Toinen syy voi riippua suhteesta isääsi, mutta isäsi kasvatti sinut ja teki sinusta sen, mitä olet nyt. Yleensä emme näe kaikkea mitä isämme tekevät meidän puolestamme. Usein he ovat poissa töissä, jotta he voisivat elättää meidät. Me usein emme näe miten isät uhrautuvat meidän puolesta, kun he ovat poissa, tai joskus myös kun he ovat läsnä.
Kolmas syy miksi meidän täytyy kunnioittaa isiämme, eroaa muista syistä siksi, että se ei riipu isiemme ansioista. Se riippuu kuitenkin meidän ansioista. Meidän on kunnioitettava isiämme koska he tarvitsevat meidän kunnioitustamme. Isän tehtävä on erittäin vaikea. Jos isä ei saa kunnioitusta hän voi tulla pettyneeksi, pahastua ja huonontua isänä. Isämme tarvitsevat rakkautta ja rohkaisua.
Isän tehtävä on niin suuri, että se pelottaa monia miehiä. Isän tehtävä on tehdä lapsesta kypsä aikuinen. Se on tehtävä, jota kukaan ei voi tehdä täydellisesti, mutta on pakko yrittää parhaansa. Isämme jakavat työtä Jumalan kanssa. Jumala, kuten isämme tekevät, yrittävät kehittää meidän sisimmät hyvät puolet paljastettavaksi ja vähentää meidän pahat puolet armollaan. Ehkä siksi pyhä Paavali sanoo:
Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen että hän sanomattomassa kirkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. (Ef 3:14-16)
Varmasti olette, lukijat, kuulleet Dobbs v. Jackson Women’s Health Organization-päätöksestä eli Yhdysvaltain Korkeimman Oikeuden päätöksestä kumota Roe v. Wade- ja Planned Parenthood -päätökset. Mutta mitä oikeastaan päätöksessä lukee? Aion lyhyesti tiivistää päätöksen tärkeimmät osat. Aikomukseni on myös osoittaa, että periaate, joka on päätöksen takana, on pätevä myös Suomen olosuhteissa.
Päätöksen asiakirja on erittäin pitkä: 213 sivua. Kuitenkin päätös itsessään on noin 69 sivua pitkä. Asiakirjaan kuuluu myös kaikki liitteet ja yksittäisten tuomareiden mielipiteet sekä päätökset puolesta että vastaan.
Tuomari Samuel Alito kirjoitti päätöksen, tai ”oikeuden mielipiteen” (Opinion of the Court), kuten sanotaan asiakirjassa. Samuel Alito aloittaa mielipiteen toteamalla, että abortti on moraalinen kysymys, joka on erittäin kiistanalainen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Yhden ryhmän mukaan abortti päättää syyttömän syntymättömän ihmisen elämän. Toinen taas sanoo, ettei aborttia koskevia sääntelyjä voi lisätä, koska se estäisi naisten mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa. On myös olemassa kolmas ryhmä joka sanoo, että abortti on väärin joissain tilanteissa ja siksi sääntely pitäisi lisätä. Ennen Roe v. Wadeä yksittäisillä osavaltioilla oli valta päättää omasta aborttilaistaan. Roe v. Wade päätti vuonna 1973 jakaa raskausaika kolmeen kolmen kuukauden kestoiseen jaksoon. Jokaisella jaksolla oli omat lainsäädännöt ja viimeisellä jaksolla lainsäädännöt olivat tiukempia. Vuonna 1992 tuli toinen päätös, Planned Parenthood v. Casey, joka muutti lakia ja päätti, etteivät osavaltiot voi säätää lakeja, jotka tekevät abortin hakemisen liian raskaaksi (englanniksi käytetään sanontaa ”undue burden”). Tuomari Samuel Alito väittää, että tämä päätös ja Planned Parenthood v. Casey olivat virheellisiä. Ongelma näissä päätöksissä oli, että tämä ajatustapa kuukausijaksojärjestelmästä on vanhentunut – me tiedämme nykyään paljon enemmän sikiön kehityksestä. Tämän lisäksi Planned Parenthood v. Caseyn tapauksessa sanonta ”undue burden” on erittäin epätarkka. On vaikea tulkita mitä sanonta oikeasti tarkoittaa1
14. Perustuslain lisäys
Argumentti, jota käytettiin näissä päätöksissä oli, että Yhdysvaltain 14. perustuslain lisäys (engl. Amendment) antaisi oikeuden tehdä aborttia. 14. perustuslain lisäyksessä sanotaan, etteivät osavaltiot saa säätää lakeja, jotka ottavat pois tai vähentävät Yhdysvaltain kansalaisten etuoikeuksia. Ongelma on, ettei ole olemassa virallista listaa näistä oikeuksista. Siihen ainakin kuuluvat Yhdysvaltain perustuslaissa mainitut etuoikeudet, mutta siihen voi lisätä ne etuoikeudet, joita ei ole suoraan mainittu perustuslaissa, vaan kuuluvat Amerikan lakiperintöön. Siksi tuomari Aliton mukaan on mentävä tarkistamaan niitä lakeja, jotka olivat voimassa silloin, kun perustuslain lisäys astui voimaan eli vuoteen 1868. Silloin abortti oli laitonta kaikissa raskauden vaiheissa kolmessa neljäsosassa osavaltioista. Tämän takia ei ole mahdollista lisätä oikeutta aborttiin Yhdysvallan kansalaisten etuoikeuksiin. Roe v. Wade yritti väittää, että tämä perinne olisi ollut olemassa mm. viitaten epäolennaisiin faktoihin (kuten aborttiin antiikin aikana) tai väittäen vääryyksiä (että abortti ei aina olisi ollut laitonta Yhdysvalloissa ja Englannissa)2
Kaikissa osavaltioissa abortti oli laitonta, mutta joissakin osavaltioissa varhainen abortti ei ollut rangaistava rikos. Yleensä puhuttiin ”quickeningistä” eli silloin kun lapsi alkoi liikkua kohdussa. Tämä, kuten aiemmin mainitsin, ei tarkoittanut, että abortti olisi oikeudenmukaista tai lainmukaista ennen sitä vaan, että rikos todettiin pahempana. Perustuslain lisäyksen jälkeen osavaltiot jopa tiukensivat aborttilakejaan ja vuonna 1910 abortti oli laitonta ja rangaistavaa kaikissa osavaltioissa jokaisessa raskauden vaiheessa.3
Oikeus yksityisyyteen?
Toinen argumentti, jota käytettiin oli, että aborttioikeus ei olisi itsenäinen oikeus, vaan riippuvainen oikeus, joka liittyy yksityisyyden oikeuteen. Argumentin mukaan abortti olisi niin intiimi kysymys, että laki vaivaisi liikaa naisen yksityiselämää. Eikä sellaisella oikeudella ole perustaa perustuslaissa. Ihmisillä on oikeus ajatella vapaasti, muttei oikeutta aina tehdä kaikkea mitä haluaa. Ongelma on, että jos sellainen oikeus olisi olemassa, se tuhoaisi melkein kaikki lait. Melkein kaikki lait rikkoivat ihmisen yksityisyyttä ja pitäisikin jos ihminen on syyllinen.4
Stare decisis
Viimeinen argumentti Roe v. Waden puolesta, josta tuomari Alito puhuu on ns. stare decisis -argumentti. Stare decisis tarkoittaa, että oikeuden pitäisi kunnioittaa ennakkotapauksia. Anglosaksisessa lakiperinnössä puhutaan aika paljon ennakkotapauksista. Entiset oikeudenpäätökset vaikuttavat miten seuraavat samankaltaiset oikeudenpäätökset päätetään. Alito kuitenkin sanoo, että vaikka ennakkotapauksia pitäisi yleensä kunnioittaa se ei tarkoita, että ennakkotapaus voisi olla väärästi päätetty ja siksi olisi korjattava. Alito viittaa mm. päätökseen, jossa todettiin, ettei mustien segregaatio olisi perustuslain vastaista (1896), joka kumottiin vuonna 1954.5
Entäs me suomalaiset?
Mutta mitä me suomalaiset voimme oppia Dobbs v. Jacksonistä? Ensiksi, että joskus aborttilaki voi olla väärä ei vaan meidän näkökulmasta, jotka pidämme aborttia moraalittomana, mutta myös oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta. Dobbs v. Jackson ei varsinaisesti ota kantaa kysymykseen abortin moraalisuudesta. Päätös puhuu pelkästään vanhan päätöksen epäpätevästä perustasta. Yhdysvaltain Korkein Oikeus rikkoi yhtä oikeusvaltion perussännöistä. Montesquieun vallan kolmijakoperiaatteen mukaan oikeuden ei pitäisi tehdä uusia lakeja, vaan tulkita olemassa olevia lakeja. Uusien lakien säätäminen kuuluu lainsäädäntövallan elimeen, eli Suomen tapauksessa eduskuntaan ja Yhdysvaltain tapauksessa edustajainhuoneeseen ja senaattiin. Suomen tapauksessa aborttilaki säädettiin oikealla tavalla, eli eduskunnassa, mutta ehkä meille olisi hyvä kuitenkin kyseenalaista meidän aborttilakimme perustaa? Mitkä ovat lain periaatteet ja ovatko ne päteviä tai oikeudenmukaisia sekä moraalisesti että laillisesti? Tämä päätös on tilaisuus meille suomalaisille ja eurooppalaisille omantunnon tutkisteluun. Toinen asia on, että sama oikeusvirhe on tapahtumassa muissa paikoissa. Tämä on varoitus meille. Emme voi sallia, että abortin puolustajat käyttäisivät oikeusistuimiaan väärin. Viimeiseksi haluaisin varoittaa, että meidän pitäisi olla varovaisia, kun luemme abortin historiasta. Usein abortin puolustajat käyttävät historiaa meitä vastaan. Esimerkiksi sanotaan, että Kirkon oppi abortista olisi muuttunut. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta samaa väitettä käytettiin Irlannissa, kun aborttilaki kumottiin. Ei kannattaa uskoa kaikkea mitä väitetään.
Lähteet ja viitteet
Supreme Court of the United States Thomas E. Dobbs, State Health Officer of the Mississippi Department of Health, et al., Petitioners v. Jackson Women’s Health Organization, et al., Opinion of the Court.
Vox ad Vitam 
